Pienen koiran ikäväkin on suurta. Ikävisään hän hakeutuu lattialle unohtuneisiin vaatteisiin nukkumaan ja illalla varmistaa vielä ettei mamma ole unohtunut minnekkään nurkkaan. Ei, ei sitä ei vaan näy. Laskee päänsä lattiaan ja vilkaisee kanssatoveriaan joka nukkuu sängyllä. Yksin tuokin.

tunteja myöhemmin..

Ovelta kuuluu rapinaa.. Voisiko se olla... Ja se on! Kestää hetken ennen kuin pikkuinen pääsee edes liikkeelle. Liikkeelle päästyäänkin ei ole aivan varma miten päin sitä pitäisi olla, tuonne oman ihmisen luo olisi päästävä. Ja kun sinne pääseeniin voi sitä riemua. Ja sitten alkaa röhkiminen. Kyllä tämä koira röhkii. Ei tahallaan, vaan innostuessaan liikaa. Hyperventilaatio kohtaus.  

 

Tässä siis muutama kuva tuosta perheemme jalokivestä..






Tässä karvapallero ottaa aurinkoa.  Mikään tuskin voittaa aurinkoista päivää
ja köllimistä auringossa.



Sängyssä nukkuminenkin on melkoisen ihanata. Joskin kovin harvinaista
nykyään. Vaan kyllä pieni koira keinot keksii millä päästä peiton alle.
Keinoista parhain on aloittaa uvonta sonaatti aamuyön tunteina.

Pienen koiran elämässä on vain muutama asia jotka todella haittaavat joka päiväistä eloa. Pahin niistä on imuri. Tuo punainen pahoilainen joka ei edes käskystä poistu vaan jököttää paikallaan ulisten. Pienen koiran onneksi mamma on aika laiska imuroija eikä tuota vehjettä usein tässä taloudessa oteta kaapista.

Sekin kauheus on sitten ohi tältä erää. Vaan eipä pikkuinen tiedä että imurinnin jäkeen varattiin aika elukkalääkärille..

Pitkään olen haaveillut pistäväni armaalle chihulleni blogin pystyyn. Kaikenlaista kun pienen puolitoista vuotiaan vuotiaan koiran elämässä sattuu ja tapahtuu. Tuo pieni mutta pippurinen tarmo pesä on joka päiväisen ilon tuoja, mutta myös harmin. Tuo pieni tuholainen kun haaveilee varmasti maailman herruudesta. Olen ollut siitä aivan varma siitä asti kun tuo pieni karvakerä sai vanhempani sekoamaa olemassa olollaan. Mikään ei ole tarpeeksi hyvää pikkuiselle. Siis ei mikään. Liha hänen armonsa kuppiin eksyy uunin kautta ei siis paistin pannun niin kuin kotosalla. Myöskin pakolliset välipalat jääkaapista kuuluvat nyytin maalaiseloon. Kotiin voinkin sitten noutaa rutkasti patvineen koiran. Ja jälleen läksyttää  vanhemmat. Kotona kun ei sitten maistu mikään.

Myönnän, kun nuo ruskeat suuret silmät kostuvat ja pää kääntyy somasti sivulle tarvitaan paljon itse kuria jotten antaisi periksi. Kuten tänään iltalenkille lähteissä. Ulos on mentävä, vaikka varmasti olisikin mukava tehdä ilta tarpeet mamman  valkoiselle matolle. Ei niin että eikö se olisi ensimmäinen tai (valitettavasti ) viimeinen kerta. .

Ja silti kaikesta huolimatta, rakastan tuota pientä otusta enemmän kuin mitään muuta nelijalkaista karvakasaa maanpäällä. Kuvia tuosta valloittavasta pallerosta tulee kunhan saan valkattua minkä niistä sadoista kuvista tänne laitan :)