Pitkään olen haaveillut pistäväni armaalle chihulleni blogin pystyyn. Kaikenlaista kun pienen puolitoista vuotiaan vuotiaan koiran elämässä sattuu ja tapahtuu. Tuo pieni mutta pippurinen tarmo pesä on joka päiväisen ilon tuoja, mutta myös harmin. Tuo pieni tuholainen kun haaveilee varmasti maailman herruudesta. Olen ollut siitä aivan varma siitä asti kun tuo pieni karvakerä sai vanhempani sekoamaa olemassa olollaan. Mikään ei ole tarpeeksi hyvää pikkuiselle. Siis ei mikään. Liha hänen armonsa kuppiin eksyy uunin kautta ei siis paistin pannun niin kuin kotosalla. Myöskin pakolliset välipalat jääkaapista kuuluvat nyytin maalaiseloon. Kotiin voinkin sitten noutaa rutkasti patvineen koiran. Ja jälleen läksyttää  vanhemmat. Kotona kun ei sitten maistu mikään.

Myönnän, kun nuo ruskeat suuret silmät kostuvat ja pää kääntyy somasti sivulle tarvitaan paljon itse kuria jotten antaisi periksi. Kuten tänään iltalenkille lähteissä. Ulos on mentävä, vaikka varmasti olisikin mukava tehdä ilta tarpeet mamman  valkoiselle matolle. Ei niin että eikö se olisi ensimmäinen tai (valitettavasti ) viimeinen kerta. .

Ja silti kaikesta huolimatta, rakastan tuota pientä otusta enemmän kuin mitään muuta nelijalkaista karvakasaa maanpäällä. Kuvia tuosta valloittavasta pallerosta tulee kunhan saan valkattua minkä niistä sadoista kuvista tänne laitan :)